Juhlapuheartemd

Emeritusprofessori Jouko Vahtolan juhlapuhe Jalavan Kaupan 130-vuotisjuhlissa marraskuussa 1883

Jalavan kauppa 130 vuotta

Jalavan eli Jakowleffin kaupan alkujuuret ovat vienalaisessa laukkukaupassa autonomian ajalta 1800-luvulta. Sen taustana taas olivat karjalaisten kauppamatkat Pohjois-Pohjanmaalle jo keskiajalta lähtien. Ainakin jo 1500-luvulla laskivat vienalaiset kauppamatkoillaan oheista Iijokea rannikolle Iin ja Oulun satamiin, joissa he kävivät kauppaa kruunulta vuokraamissaan aitoissa. Karjalaiset kiertelivät myös talonpoikien kylissä ja taloissa ja ostivat ennen kaikkea turkiksia, näin varmaan myös näillä selkosilla 1500-luvun lopulta lähtien, kun tänne alkoi syntyä talonpoikaista asutusta. Kautta aikain talonpojat myivät turkiksensa mieluimmin karjalaisille, koska saivat heiltä paremman hinnan kuin kaupunkien porvareilta ja kruunun turkistenostajilta. Tässä ikivanhassa kauppaperinnössä oli juurensa myös Jakowleffien suvun kauppiaiden merkittävässä metsäeläinten nahkojen kaupassa.
Vanhin tieto Pistojärven Hirvensalmen Jakowleffien suvun laukkukaupasta keskisen Iijoen vesistöalueella on jo1860-luvulta. Taivalkosken sahan hoitaja, Ruotsin Gävlestä tänne muuttanut Johan Nordblad kertoo muistelmissaan, miten hän parikymppisenä nuorena miehenä tutustui Hirvaskosken ruukilla ollessaan kauppamatkoilla liikkuneisiin vanhaan Rodio Jakowleffiin ja tämän apulaiseen, Hilvana-nimiseen poikaan. Hilvana, viralliselta nimeltään Filemon, jatkoi sitten isänsä kauppaperinteitä Iijokilaaksossa, vieraili säännöllisesti myös Taivalkosken sahalla ja ystävystyi yhä syvemmin Johan Nordbladin, Janneksi kutsutun sahantirehtöörin kanssa. Hilvana vaurastui, niin että hän nousi kaupan yhtiömieheksi, joka palkkasi kymmenkunta renkiä kauppa-apulaisikseen.
Norblad oli puutavara- ja teollisuusmiehenä kiinnostunut Vienan metsistä ja mahdollisuudesta perustaa saha Vienanmeren rannalle. Ruotsalaisilla ja norjalaisilla oli jo sahoja Vienanmerellä, erityisesti Koudassa ja Arkangelissa. Nordblad sai matkakuumeen lähteä Vienan Karjalaan. Hän sai Hilvanalta tärkeää opastusta mutta myös varoittavia sanoja matkan vaarallisuudesta. Joka tapauksessa Nordblad lähti kesällä 1875 matkalle Vienaan. Ensi kohteita rajan takana oli Pistojärven Hirvensalmi ja tilaisuus tavata vielä elossa oleva vanha Rodio. Rodio muisti hyvin Hirvaskosken nuoren Jannen. Vastaanotto oli sydämellinen ja kohtelu läpensä vieraanvarainen, vaikka tarkka ero pidettiinkin talonväen käyttämien astioiden ja toisuskoisten vieraiden syömä- ja juoma-astioiden eli ”vieraankuppien” välillä. Jakowleffit olivat ns. vanhauskoisia ortodokseja eli starovertseja. Norbladin matka jatkui Vienanmerelle ja Solovetskin kautta aina Arkangeliin asti. Rodio avusti myös niin, että neuvoi matkalaisille eri kylistä ystävätaloja, joiden apuun nämä saattoivat turvautua ongelmissaan.
Norbladia palveli erityisesti Rodion nuorempi poika Stepan eli Teppana, joka jo aloitteli omaa laukkukauppiaan uraansa. Teppanalle syntyi pian kaksi poikaa, Nikolai vuonna 1878 ja Mikko vuonna 1880. Norbladin ruotsalaissyntyisistä veljeksistä, sahantirehtööreistä Herman ja Johan, palautan muistiinne vielä sen, että heidän panoksensa oli ratkaiseva Jokivärven kunnan ja Taivalkosken seurakunnan synnyssä.
Teppana eli Teppo kiersi kaupalla sukunsa alueella Iijokilaaksossa mutta onnistui laajentamaan kauppaansa Pohjois-Kainuuseen. Kun kiinteiden kauppojen perustaminen tuli lain puolesta mahdolliseksi, Teppana perusti kaupan ensin Puolangan kirkolle Ritolan taloon, jo 1878. Hänellä oli kauppa myös Taivalkoskella vahvan perimätiedon mukaan jo vuodesta 1883. Usein oli niin, että kauppa oli olemassa ja toiminnassa vuosikausia ennen kuin sille hankittiin virallisesti lupaa. Puolangan kaupallekin tuli virallinen lupa vasta 1891. Kaupankäynti ulottui jo kauan Puolankaa laajemmalle alueelle, varmaankin myös Taivalkoskelle, ainakin sen länsiosaan Metsäkylään ja Kurttiin.
Varma asiakirja on joka tapauksessa siitä, että Teppana Jakowleff anoi 1891, siis samana vuonna kun sai virallisen luvan Puolangan kaupalle, jo sen siirtämistä Puolangalta ja perustamista Taivalkoskelle, Jussilan tilan maalle kirkonkylässä. Jussilan omistaja Taneli Taivalkoski antoi luvan kaupan perustamiseen maalleen ja kunta sitä puolsi. Kauppias Paavo Nyytäjä valitti kauppaluvasta, mutta maaherra Malmgren hylkäsi valituksen ja antoi virallisen kauppaluvan 1892. Mutta kauppaa oli pidetty täällä jo kymmenkunta vuotta aiemmin. Jakovleffin kaupan lisäksi Taivalkoskella olivat 1880-luvulla Nyytäjän, Karvosen ja Salmelan eli Rovalan kaupat. Oma toimitalo Jakowleffien kaupalle näyttää valmistuneen viimeistään vuonna 1894 mutta todennäköisesti jo aikaisemmin.
Erityisesti Metsäkylän, Kurtin ja Näljängän talojen kanssa Jakowleffien kaupassa oli vakinaiset kauppasuhteet, jos kohta asiakkaita riitti koko pitäjän alueelta ja Kuusamonkin puolelta. Vakinaisia asiakassuhteita piti yllä erityisesti velkakauppa, ajan tavan mukaan. Talonpojat tarvitsivat tarpeisiinsa tavaraa ympäri vuoden mutta saivat tuloja metsätöistä ja -kaupoista, turkiksista, poroista, kaloista ym. epätasaisesti vuoden mittaan, jolloin pääsivät lyhentämään kauppalaskujaan. Velkakauppaa harjoitettiin hyvinkin myöhään vielä sotien jälkeenkin. Jakowleffit ja Jalavat olivat varsin armollisia velkojensa perimisessä. Myyntitavarat hankittiin etupäässä Oulun kauppahuoneilta ja tukkuliikkeiltä ja sinne myös pääasiassa myytiin talonpojilta ostetut tavarat, turkikset, kotieläinten vuodat, suolakala, poronliha ja savupaistit, käsityötuotteet jne. Oulussa oli Jakowleffeilla oma kauppa-aittakin. Teppana ja pojat veivät ainakin helmiä ja turkiksia jopa Tukholmaan ja Pietariin sekä Vienanmeren rannikon turkismarkkinoille. Jakowleffien kaupankäynti oli laajaa ja maakunnan kuulua ja varallisuuttakin kertyi.
Teppanan ikääntyessä pojat Nikolai ja Mikko ottivat yhä enemmän vastuuta kaupankäynnistä. Teppana alkoi myös ikävöidä palata kotiseudulleen, kulku ja yhteydenpito rajan yli oli vielä Venäjän vallan aikana helppoa. Niinpä hän pani 1907 vireille kaupan myymisen pojilleen. Poikien tuli kuitenkin saada kaupankäyntiin oikeuttava toimilupa. Siinä oli hieman mutkia, sillä uuden Osuuskaupan kannattajat ja muutkin kauppiaat saivat vaikutettua sen, että kuntakokouksen enemmistö asettui – tosin hyvin niukasti – lausunnossaan kauppaoikeuksien myöntämistä vastustamaan lähinnä kilpailukateudesta. Suuri joukko talollisia asettui kuitenkin Jakovleffien kauppaoikeuksia puoltamaan omassa lausunnossaan.
Tärkeää oli se, että Taivalkosken nimismies Gustaf Hernberg asettui omassa lausunnossaan voimakkaasti puoltamaan kauppalupaa. Hän totesi, että hakijat olivat ammattitaitoisia ja rehellisiä. Nikolai oli mm. käynyt suomalaisen kauppaopiston. Hän jatkoi, että molemmat olivat lapsuudestaan saakka asuneet Taivalkoskella ja osoittaneet hyvää ja nuhteetonta käytöstä. Paikkakunta oli hakijoita kohtaan suuressa kiitollisuuden velassa. Veljekset olivat kaikissa asioissa esiintyneet erittäin auttavaisina kuntalaisia kohtaan ja siten lievittäneet ja torjuneet monen ahdinkotilaan joutuneen hätää. Nimismiehen mielestä tuntui hämmästyttävältä, että kuntakokouksessa löytyi henkilöitä, jotka monilla tekosyillä ja suorastaan valheilla vastustivat kauppaluvan myöntämistä. Nimismies oli ollut itse kokouksessa läsnä ja havainneensa, että ennen muuta osuuskaupan perustajat halusivat päästä eroon vaarallisesta kilpailijasta. Nimismies toivoi, että hakemukseen suosiollisesti suostuttaisiin, sillä Jakowleffien liike-elämä oli laajimpia ja tunnetuimpia koko Pohjois-Pohjanmaalla. Liikkeen lopettaminen aiheuttaisi suurta ja ansaitsematonta vahinkoa omistajilleen ja monenkaltaisia häiriöitä ja vahinkoa useille kyseisen liikkeen kanssa sitoumuksissa oleville, liikkeen lopettamiseen syyttömille henkilöille. Myös Oulun kihlakunnan kruununvouti puolsi hakemusta, eikä kuvernööri Gadolinilla ollut vaikeuksia, kun hän myönsi kauppaoikeudet näille hyvämaineisille ja veroistaan vastanneille hakijoille joulukuussa 1907. Isä-Teppana muutti Pistojärvelle, mutta oleskeli ajoittain mm. rauhattomina heimosotavuosina 1918 – 22 Taivalkoskella.
Ensimmäisen maailmansodan puhjettua ensin Nikolai kutsuttiin Venäjän armeijan riveihin sotimaan saksalaisia vastaan. Kauppaa hoitivat Nikolain vaimo Dagmar ja Mikko. Nikolai oli kirjeenvaihdossa vaimonsa kanssa ja antoi neuvoja mutta saattoi myös kehua, että ”rahaa oli kertynyt ihmeteltävän paljon.” Sota-ajan suhdanteet suosivat liike-elämää. Myös Mikko joutui aikanaan sotaan, hän Riianlahden rintamalle, sinne missä suomalaiset jääkäritkin sotivat. Hän lienee ollut useita vuosia vankina Saksassa, jolloin hänen kerrotaan laihtuneen liki tunnistamattomaksi.
Sodan jälkeen 1920- ja 1930-luvulla liike-elämä sujui mainiosti, ja Mikkokin jälleen pulskistui. Liikkeen nimessä – N. & M. Jakowleff , Sekatavaran kauppa. Kaikenlaisten maalaistavaroiden ja metsänotusten nahkojen osto- ja myyntiliike – säilyi Jakowleffin nimi, mutta Nikolai alkoi ainakin vuodesta 1926 allekirjoittaa oman nimensä Nikolai Jalavana.
Kauppaliikkeen johto ja hoito jäivät vähitellen yhä enemmän Nikolain ja hänen poikiensa käsiin. Nikolai osallistui myös yhteiskunnallisiin luottamustehtäviin mm. vuosikymmeniä seurakunnan kirkkovaltuustossa ja -neuvostossa sekä rauhanyhdistyksen johtokunnassa. Mikko hoiti enemmänkin sosiaalisia suhteita asiakkaisiin pirtin puolella elämänluukun tuntumassa. Päätalo kertoo, miten Jalavan matkalaisten pirtissä henki oli leppoisampi ja huumori kukki kauniimmin kuin Karvosen ja Rovalan pirteissä. Sitä elähdyttivät erityisesti Mikon ja Simos-Iikan intätykset, jotka vetivät omana aikanaan laajalti ihmisiä kuulolle ja värittivät koko Papinkylän hiljaista elämää. Niitä on myöhemminkin muisteltu etenkin Kalle Päätalon ja Veijo Jussilan kirjoitusten ansiosta aikansa kulttuurituotteina. Itse kuulin juttuja niistä aikanaan Aarno Virkkuselta. Mikko kuoli vuonna 1940.
Jalavan liiketoiminnan yksi punainen lanka, turkiskauppa, jatkui vielä sotien jälkeenkin kun oravia ja muita metsänotuksia oli runsaasti. Isäni kertoi, että kun tuli marraskuussa 1944 Lapin sotareissulta siviiliin eikä ollut oikein töitä, hän ryhtyi ampumaan hyvällä pienoiskiväärillään oravia ja vei nahkoja suuria matkalaukullisia Jalavan Jannelle. Hän kertoi myös, että Atsingin Matti pystyi ostamaan turkisrahoilla jopa hevosen.
Poikosena kävin Jalavassa 50-luvun puolivälistä lähtien melko tiheään ostamassa latriskapiippuja, uskovaisten pastilleja, kalastus- ja ravustusvälineitä, erilaisia pukineita ja milloin mitäkin. Vanhan Nikolain näki komeine viiksineen vielä kaupankin puolella mutta kauppa-asiat hoituivat Jannen ja Kallen kanssa. Nikolai istui pääasiassa konttorissaan paperihommissa. Joskus pääsin sinnekin, kun pappani Iivari kävi toimittamassa kai rauhanyhdistyksen asioita uskonveljensä luona. Muistan sieltä komean seinäkellon ja ison rautaisen kaapin. Kysyin sen tarkoitusta Iivarilta ja sain vastaukseksi, että kun on saanut tienatuksi oikein kovasti rahaa, sitä säilytetään rautakaapissa, jota sanotaan kassakaapiksi. Nikolai oli kauppahommissa mukana lähes kuolemaansa asti vuonna 1966.

Hyvät Kuulijat !

Vienankarjalaiset laukkukauppiaat perustivat kaikkialle Suomeen yli 500 kiinteää kauppaa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ennen vallankumousta. Suuri osa niistä on lopettanut toimintansa mutta yksi on kestänyt saman suvun hallussa nykyaikaan asti, Jakowleffin-Jalavan kauppa Taivalkoskella.
Meillä on nyt ilo ja kunnia olla todistamassa ja juhlistamassa tämän kaupan siirtymistä jälleen uudelle sukupolvelle, Arilta ja Airilta Mikolle ja Lauralle, Mikolle jo toisena Mikkona ja samalla viidennessä sukupolvessa. Toivotamme teille onnea ja menestystä kaupanpidossa ja elämässänne eteenpäin.